UUTTA
10.10.2024
Vares X- toimintaa Turun mitalla
Finnkinon sponsoroima arvostelu
Kirjailija Reijo Mäen dekkarit yksityisetsivä Jussi Vareksesta ovat vuodesta toiseen menestyksiä. Menestys ei harmillista kyllä yllä valkokankaalle.
Vares X on hienosti latinaksi nimetty Vares- elokuvasarjan kymmenes teos, joka laittaa baareissa viihtyvän yksityisetsivän elämän uuteen uskoon. Piintynyt poikamies ja naissankari Vares menee naimisiin ystävänsä, pastori Alasen vihkimänä.
Kirjoissa Alanen on viinaan menevä, antikvariaattiyrittäjäksi ryhtynyt virkaheitto Suomen evankelisluterilaisen kirkon pappi, mutta Vares X- elokuvassa Alanen on ykstotinen naispuolinen kirkkoherra (Olga Temonen).
Ykstotisia ovat muutkin näyttelijät. Päähenkilö itse (Leo Sjöman) liikkuu toiminnantäyteisestä tilanteesta toiseen ilmeettömänä, ja tuntuu lukevan repliikkinsä prompterista. Sama pätee muuhun näyttelijäkaartiin, jossa sentään on konkareita, kuten Vareksen anoppia esittävä Satu Silvo ja Jesper "Kyypakkaus" Pääkkönen.
Tarinassa itsessään ei ole päätä eikä häntää. Vares joutuu kesken häittensä pelastushommiin, ja sen seurauksena etsimään kateisiin joutuvaa tytärpuoltaan. Mukaan on sotkettu kadonnut kokaiinilähetys, seksiorgioita ja varakkaitten liikemiesten puuhakerho sekä elokuvan aloittava itsemurha.
Nykyaikaiseen tapaan Vares X niin sanotusti "rikkoo rajoja", laittamalla naisia väkivallan käyttäjiksi ja tekemällä miehistä soijaexpressoa lipittäviä nössöjä. Vares X:n tytöt eivät kuitenkaan pysty vakuuttamaan olevansa raakoja pyssynaisia ja nyrkkiä heiluttavia gangstereita.
Kaiken huipuksi turkulaiskonnat jostain oudosta syystä avoimesti kertovat satunnaisille kysyjille ammattisalaisuutensa, vaikka rikoselokuvissa roistot perinteisesti arvostavat vaiteliaisuutta.
Vares X on uskomaton sillisoppa, jossa tekijöillä ei ole ollut selvää kuvaa mitä haluavat tehdä, ja vimmalla tehneet mitä mieleen pälkähtää. Elokuvaa katsoessa ei välty ajatukselta, että tehdessä on puskenut kiire päälle.
Uusimmalla Vareksella on kuitenkin ansionsa. Toiminnan tykitys ilman selkeää juonta riittää monelle katsojalle, ja elokuvan musiikki on onnistunutta. Vetävän popin joukossa soitetaan myös Turun iskelmäkuninkaitten Matin ja Tepon kappaletta urakalla.
Vareksen hahmon toimintakohtaukset vetävät vertoja ulkomaisille tusinaelokuville, ja Leo Sjöman pätee kohtauksissa läpi hien puskematta pintaan.
Vares- elokuvat eivät koskaan ole olleet keskinkertaista parempia, poikkeuksena kirjoille uskolliset kaksi ensimmäistä, Vares-yksityisetsivä (2004) ja V2-jäätynyt enkeli (2007), joissa Jussi Varesta esitti mainio Juha Veijonen.
Moitittavaa uudessa elokuvassa ovat hahmojen nimet. Vares X:n pohjana olleessa romaanissa Kolmijalkainen mies, pääkonna oli myös nimeltään Soppamies mutta nimellä oli looginen selitys. Elokuvassa nimeä ei selitetä mitenkään. Samoin kirjan Karvanoppa on elokuvassa kalju, ja hänenkin nimensä jää avaamatta.
Vares X on kymmenen elokuvan sarja heikoin osa, jonka katsojat ovat Jussi Vares- kirjojen lukijoita. Mikäli elokuvan sankarina olisi joku muu, Vares X tuskin möisi elokuvalippuja.
2/5 oluttuoppia
Esa Paloniemi/ Kinodrome ry
27.10.2024
Hevimpi reissu – kevyttä huumoria norjalaisten kustannuksella
Finnkinon sponsoroima arvostelu
Norjalaisilla on runsas suomalaisista huumoria repivä vitsikulttuuri. Pekkavitsit ovat norjalaisten laihialaisvitsejä. Toisinpäin huumori ei kulje. Suomessa ei naureskella norjalaisille, joskin huumorin yksipuolisuuteen kyllästynyt toimittaja Juhani "Satunnainen matkailija" Mäkelä (1938-2010) julkaisi vuonna 1992 kokoelman norjalaisvitsejä.
Hevimpi reissu korjaa tämän puutteen. Norjalaisista tehdään hellää huumoria Impaled Rektum- yhtyeen istuessa norjalaisessa vankilassa elokuvan alussa.
Tämä onkin Hevi reissu- elokuvan suurin anti. Hevimpi reissu kertoo Impaled Rektumin matkasta Euroopan halki Wackenin metallifestivaaleille, kannoillaan kovapintainen norjalainen (Hélen Vikstvedt).
Mukana ovat ykkösosasta tutut Johannes Holopainen, Max Ovaska, Samuli Jaskio ja Chike Ohanwe, sekä Anatole Taubman.
Naispääosaa Hevimmässä reissussa ei käytännössä ole, mitä voi 2020-luvulla pitää uskaliaana ratkaisuna. Romantiikka muutenkin loistaa poissaolollaan, ellei sellaiseksi lasketa Impaled Rektum- yhtyeen poikien ehkä bromanssiksi tarkoitettua suhdetta. Toisaalta, elokuvassa on (turhan pienessä roolissa) söpöilevä aasialainen baby metal- bändi, joka paikkaa naisten puutetta.
Hevimpi reissu on nannaa metallimusiikin tuntijoille, jotka tunnistavat hahmojen taustalla olevat todelliset ihmiset ja nauravat metalliskenen sisäpiirin vitseille. Muille elokuva on sarja hauskoja tilanteita, joista Impaled Rektum jollain konstilla aina selviää.
Koska tekijöitten mielessä on käsikirjoitusvaiheessa ilmeisesti ollut road movie, olisin kaivannut enemmän eri maitten miljöön kuvausta. Nyt lähinnä selitetään, että nyt ollaan paikassa X tai Y, ja katsojan on vain uskottava näin olevan. Paikannimet jäävät juuri paikannimiksi ilman sisältöä.
Hevimpi reissu epäilemättä saa suosiota maailman metallistien parissa, ja vahvistaa Suomen mainetta metallin luvattuna maana. On vaikea kuvitella, että tällaista elokuvaa olisi tehty missään muualla. Hevimpi reissu on hyvällä tavalla hyvin suomalainen elokuva.
Elokuvan näyttelijät tekevät hyvää työtä. Joskin uuden Tuntemattoman sotilaan kapteeni Kariluoto hevibändin solistina on melkoinen hyppy. Puritaani Zytrax hyppää elokuvasta silmille tiukoilla mielipiteillään, eikä vain huomiota herättävän maskin vuoksi. Oula ja Lotvonen jäävät bändissä lehdille soittelemaan, vaikka draamaa haetaan Oulan raivokohtauksilla, jotka vaikuttavat päälle liimatuilta ja tarpeettomilta.
Hevimpi reissu on metallimusiikin ulkopuolisille katsojille kevyttä huumoria, joka on elokuvalipun arvoista. Elokuva pitää, mitä lupaa ja täyttää huumorinnälän.
Uskon vielä hevimmän reissun ilmestyvän teattereihin jossain vaiheessa.
3/5 bassonkieltä
Esa Paloniemi/ Kinodrome ry
20.10.2024
The Apprentice- The once and future president?
Finnkinon sponsoroima arvostelu
Yhdysvaltojen entisestä presidentistä, ja nykyisestä presidenttiehdokkaasta Donald Trumpista kertova elokuva on kova pähkinä. Sen voi nähdä nuoren miehen kasvukertomuksena, kuvauksena juppiajan New Yorkista tai poliittisena vastamainoksena. The Apprentice on avoin tulkinnoille.
The Apprentice on samaa Trumpin inspiroimien elokuvien sarjaa, kuin taannoinen hitti Civil War. Molemmat antavat Yhdysvalloista kriittisen kuvan, ja pyrkivät varoittamaan mahdollisesti synkästä tulevaisuudesta. Ties vaikka tulevien polvien elokuvatutkijat pitävät Trump-elokuvia kokonaan omana elokuvan lajinaan, eräänlaisena mutta täysin erilaisena, kuin italialainen neorealismi.
Joka tapauksessa The Apprentice on loistava elokuvana. Iranilais- ruotsalais- tanskalainen Ali Abbasi (Raja, Holy Spider) on jälleen tehnyt pätevää työtä. Elokuvan miljöö on toteutettu taidolla, ja siirtymä kalsealta 1970-luvulta kimaltelevalle 1980-luvulle sujuu nikottelematta. Trumpia esittävä Sebastian Stan on ilmetty nuori Donald Trump hiuksineen ja maneereineen. Hänen oppimestarinaan toimiva Roy Cohn (Jeremy Strong) on ilmeetön ja pelottava hahmo, kuten tiettävästi oli myös todellisuudessa.
Hyvää työtä tekee myös Trumpin ensimmäistä vaimoa Ivanaa näyttelevä Marija Bakalova, joka tosin ei monista New Yorkissa vietetyistä vuosista huolimatta tunnu pääsevän eroon tsekkikorostuksestaan.
Elokuvan alussa isänsä varjossa elävä nuori Donald Trump tutustuu lakimies Roy Cohniin. Moraaliton Cohn opettaa Trumpille itse tosiksi kokemiaan elämän faktoja, ja muokkaa hieman naiivista pyrkyristä oman kuvansa, joka oppii läksynsä ehkä liian hyvin. Trumpista kehittyy mediasta tuttu omaa torveaan soittava, piinkova liikemies joka ei pysty myöntämään tappiota.
Sekä Trumpilla että Cohnilla on molemmilla oma inhimillinen puolensa. Trumpilla elokuvan alussa, ja Cohnilla lopussa. Ihmisiä hyväksikäyttävä Roy Cohn saa maistaa omaa lääkettään sairastuttuaan vakavasti. Donald Trump puolestaan menettää pehmeän puolensa.
The Apprentice kertoo todellisista henkilöistä, ja sen ovat inspiroineet tositapahtumat, mutta elokuvan heikkoutena voi pitää draaman (tai poliittisen tarkoitusperän) vuoksi totena esitettyjä huhuja. Jää nähtäväksi, vaikuttaako The Apprentice ja sen antama kuva Donald Trumpin vaalimenestykseen marraskuun presidentinvaaleissa. Abbasin elokuva on ainakin ajoitettu markkinamielessä kullanarvoiseen saumaan juuri ennen vaaleja.
Yhdysvaltain entisen, ja ehkä tulevan presidentin kehitystä kuvaava The Apprentice on epäilemättä vuoden elokuvatapahtuma, ja ilmassa on havaittavissa Oscar- pystin käryä.
4/5 ääntä
Esa
Paloniemi/ Kinodrome ry
5.10.2024
Beetlejuice Beetlejuice- nostalgiaa tuonpuoleisessa
Finnkinon sponsoroima arvostelu
Huhun mukaan 1990-luvulla tehtiin tutkimus, jonka mukaan jokainen 35 vuotta nuorempi länsimainen mies joko oli, tai oli ollut ihastunut Winona Ryderiin.
Mene ja tiedä, mutta ilman Winona Ryderia vuonna 1988 ilmestynyt ensimmäinen Beetlejuice tuskin olisi ollut aikansa hitti. Ohjaaja Tim Burtonin ohjauksessa Winonan esittämä angstinen Lydia Deetz varasti show´n Beetlejuice- haamua esittävältä Michael Keatonilta.
Vuonna 2024 Lydia on yhä hukassa elämänsä kanssa, ja Beetlejuice edelleen vaanii vaimokseen tahtomaansa Lydiaa, vaikka ei ole täysin irti ex-vaimostaan (Monica "Maléna" Bellucci).
Ikävien sattumien kautta Lydian ilmastotietoinen tytär Astrid joutuu pulaan, ja äiti taipuu kutsumaan apuun Beetlejuicen.
Beetlejuice Beetlejuice ratsastaa nostalgialla, ja alkuperäisen elokuvan nähneet taatusti haluavat nähdä jatko-osan. Harmi kyllä, vuoden 2024 Beetlejuice Beetlejuice jää alkuperäisen valjuksi jatkoksi.
Hämminkiä herättävät useat eri juonet, jotka lopussa saavat selityksensä. Monijuoninen tarina kuitenkin vaatii katsojaa olemaan hereillä.
Beetlejuice Beetlejuice on visuaalisesti värikäs elokuva, jonka efektejä katsoo mielikseen, mutta tarina sakkaa. Lukuisat hahmot tulevat esille, ja katsoja odottaa heidän kasvavan täyteen mittaansa. Turhaan, sillä heidät kirjoitetaan pois tarinasta ilman isompia fanfaareja. Jos päätään kääntää, katsoja miettii "Mitä sille yhdelle tapahtui?"
Kauhukomedia on oma elokuvalajinsa, ja Tim Burton todistanut osaavansa sen. Beetlejuice Beetlejuice- elokuvalla on viihdearvoa perjantai-illan aloituselokuvana teatterissa. Se on viihdyttävä pläjäys, joka pitää otteessaan pari tuntia ilman kellon vilkaisuja.
Silti, verrattaessa alkuperäiseen, 1980-luvun teini saattaa tuntea pettymystä. Ideassa olisi ollut ainesta enempään.
3/5 sielua
Esa
Paloniemi pj/ Kinodrome ry
24.8.2024
TWISTERS- pyörremyrskyjä preerialla
Finnkinon sponsoroima arvostelu
Ilmeisesti Yhdysvalloissa on jonkinlainen juttu mitata miehuuttaan tunkeutumalla tornadon uumeniin, tai tehdä se tieteellisen tutkimuksen nimissä. Joka tapauksessa sään ääri-ilmiöt ovat lisääntymässä ja pahentumassa.
Vuoden 1996 elokuva Twister (pääosissa Bill Paxton ja Helen Hunt) on saanut joko uusintaversion tai jatko-osan Twisters. Katsoja saanee valita itse.
Uusi Twisters käyttää samaa ideaa kuin vuoden 1996 Twister, jossa jahdataan tornadoja Yhdysvaltain Keskilännen Myrskykujalla. Elokuva on pätevää ryminää, jossa alkuperäisen tavoin on mukana romantiikkaa.
Kate Carter (Daisy Edgar- Jones) on kunnianhimoinen tornadotutkija, joka ystäviensä kanssa on tekemässä mullistavaa meteorologista koetta, joka onnistuessaan pelastaisi ihmishenkiä.
Ihmishenget jäävät pelastamatta, ja vuosia myöhemmin Kate on jättänyt tornadojen tutkimisen, ja jumittunut tylsään, mutta turvalliseen valtion virkaan. Katen elämä on tasaisen harmaata ja ilotonta.
Sitten paikalle ilmestyy ystävä vuosien takaa, jolla on hallussaan uutta sotilasteknologiaa jota voi käyttää pyörremyrskyjen tutkimiseen.
Kate tarttuu tilaisuuteen, ja alkaa löytää vanhan elämänilonsa. Tietysti kuvioissa on kilpailija, miehinen Tornadocowboy Tyler Owens (Glenn Powell), joka jahtaa pyörremyrskyjä kantrin tahtiin.
Twisters panostaa toimintaan, ja vauhtia elokuvassa riittää. Myrskyt seuraavat toisiaan, ja henkilöt myrskyjä.
Twisters on viihdyttävää toimintaa, jossa on pientä pääoman kritiikkiä. Kaksi tuntia pyörremyrskyjä romanttisella vivahteella on ehkä pikkuisen liikaa, mutta elokuva pysyy kasassa. Twistersiä olisi voinut leikata 20-30 minuuttia lyhyemmäksi, ja silti se toimisi.
Näyttelijät osaavat hommansa, mutta Twisters on Kate & Tyler- show. Lukuisat värikkäät sivuhahmot jäävät turhan pienelle huomiolle.
Twisters ratsastaa myrskyn harjalla alkuperäisen Twisterin maineella, eikä se tuo pääomakritiikin lisäksi tarinaan mitään uutta. Uusi Twisters on pätevä viihdepaketti, ja sellaisena se toimii hyvin.
3/5 tornadoa
Esa Paloniemi/ Kinodrome ry
14.8.2024
Alien: Romulus – Teinikauhua ilman seksiä
Finnkinon sponsoroima arvostelu
Vuonna 1979 ilmestyi Tom Skerrittin, Sigourney Weaverin John Hurtin tähdittämä ensimmäinen Alien- elokuva. Sen jäljissä on julkaistu useita eritasoisia jatko-osia ja spinoffeja.
Sarajan uusin elokuva, Alien: Romulus on paljolti ensimmäisen Alienin uudelleenlämmittely, joka toimii viihteenä, mutta jota katsoja kuitenkin vertaa alkuperäiseen elokuvaan.
Ajallisesti Romulus sijoittuu ensimmäisen ja toisen Alienin väliin, kaksikymmentä vuotta alkuperäisen elokuvan tapahtumista.
Kuten usein tieteiselokuvissa, tulevaisuus on synkkä. Kaukaisella planeetalla orjan asemassa olevat siirtolaiset tekevät työtä Weyland-Yutani- yhtiölle. Nuorella Rain- tytöllä (Cailee Spaeny) on pikkuisen parempi työ maanviljelijänä, mutta haaveilee muutosta toiselle planeetalle, jossa aurinko paistaisi. Yhtiö murskaa Rainin unelman, mutta ystäviensä kanssa hän suunnittelee kaappaavansa avaruudessa ajelehtivan tutkimusaseman, ja lentävänsä vapauteen.
Mutta eihän se elokuvissa niin yksinkertaista ole.
Romuluksen alku on kohtalaisen pitkäveteistä tulevan toiminnan pohjustamista, mutta aivan turhaan. Romulus- elokuvan loppupuoli on se, mitä ihmiset menevät katsomaan. Elokuvan viimeinen tunti on lähes tauotonta tykitystä, jossa katsoja saa arvuutella, kuka ja miten jää eloon tai kuolee.
Ohjaaja ja käsikirjoittaja Fede Alvarez ei ole lähtenyt keksimään pyörää uudelleen. Romulus seuraa ensimmäisen Alienin turvallisella polulla, mutta hahmot on vaihdettu teini-ikäisiin kapinallisiin. Toisin kuin perinteisesti teinikauhuelokuvissa, seksi puuttuu Romuluksesta täysin, mikä vihjaa elokuvan kohdeyleisön olevan nuoria poikia, ja mikäpä siinä. Homma toimii ja katsoja viihtyy.
Rain ja hänen ystävänsä katkera Bjorn (Spike Fearn), sankarin viittaa sovitteleva Tyler (Archie Renaux, yllättävä Kay (Isabela Merced) sekä seinäkukkaseksi jäävä Navarro (Aileen Wu) eivät saa kemiaa oikein toimimaan, ja juonessa on jokunen plothole, jotka kaipaavat avaamista, mutta toisaalta, Romuluksen on tarkoitus kerätä massit taskuun ja houkutella katsojat näkemään seuraava Alien -elokuva, eikä olla suurta elokuvataidetta.
Romuluksen helmi on Rainin androidiveli Andy, joka muuttuu päivitettynä hidasjärkisestä puujalkavitsien heittäjästä Yhtiön kylmäksi kalkulaattoriksi, joka ei anna ihmishenkien ja ystävyyden estää Weyland-Yutani- yhtymän edun toteutumista. David Jonsson pärjää tuplaroolissa mainioisti, ja tuo kalpealla tavalla mieleen John Lithgow´n elokuvassa Raising Cain.
Alien: Romulus on avaruuteen sijoitettua hirviöteinikauhua, joka ei lupaa yllätyksiä, vaan tuttua ja turvallista rymistelyä.
3/5 kryokapselia
Esa
Paloniemi/ Kinodrome ry
2.7.2024
HORIZON: AN AMERICAN SAGA- CHAPTER 1
Finnkinon sponsoroima arvostelu
Villin Lännen preeria on tyhjä sekä autio, ja autius ulottuu myös elokuvateatterin saliin. Huolimatta kymmenien miljoonien dollarien panostuksesta, joukossa ohjaaja Kevin Costnerin omia rahoja, salissa oli katsojina vain kolme ihmistä. Minä ja Kinodrome ry:n toinen arvostelija, sekä muuan satunnainen kolmas mies.
Tämä on sääli, sillä Kevin Costnerin mammuttilänkkärisarjan ensimmäinen osa on kelpo western. Tarinassa on aukkoja, tapahtumat hyppelevät eri puolille Amerikkaa, ja uusia hahmoja tulee tiuhaan tahtiin, mutta lännenelokuvien ystävälle Horizon on harvinaista herkkua. Mukana on lännenelokuvien kuvastoa ratsuväestä intiaaneihin, ja pyssysankareista arkajalkoihin.
Kevin Costner on suuri näyttelijä sekä ohjaaja, ja nähtävissä olevassa tulevaisuudessa Horizonin kaliiperin lännenelokuvia ei tulla tekemään. Horizon saattaa hyvin olla lännenelokuvien viimeinen mohikaani, jonka jäljissä tulee vain pienellä rahalla mutta suurella sydämellä tehtyjä puhdetöitä.
Elokuvan maisemat ovat upeat, jopa siinä määrin, että hahmot jäävät paperinohuiksi. Villi Länsi on todenmukainen ja karhea, joskin naisten nykyaikaisesti vaalennetut hiukset tuovat särön ajanmukaisuuteen.
Tarinan keskiössä on rakenteilla oleva Horizonin kaupunki, joka harmillisesti sijaitsee juuri sillä kohtaa jokea, josta apassit ylittävät sen. Intiaanisotahan siitä seuraa, ja päänahanmetsästäjät lähtevät kostamaan intiaaneille. Toisaalla kaltoin kohdeltu vaimo (Jena Malone, Erämaan armoille) karkaa lapsensa kanssa väkivaltaista miestään, ja saa vainoojat peräänsä. Lisäksi preerialla vaeltaa komedioista paremmin tunnetun Luke Wilsonin (Blondin kosto) johtama sekalainen karavaani kohti Horizonia, ja rakennetaan rautatietä mantereen halki.
Hahmojen määrä on suuri, ja on mielenkiintoista nähdä, miten heidän tarinansa seuraavissa osissa punoutuvat yhteen ja hahmot päätyvät Horizonin kaupunkiin.
Horizonin hahmot jäävät ikävän pintapuolisiksi, ja heidän tekojaan ei perustella. He toimivat, mutta katsoja jää pohtimaan miksi he tekevät noin. Elokuvan juonessa on logiikkaa uhmaavia pahoja aukkoja, jotka toivottavasti tilkitään sarjan kolmessa muussa osassa.
Horizonin näyttelijät on huolella valittu. Renny Harlinin 1990-luvun suojatti Michael Rooker (Cliffhanger, The Walking Dead, Henry Lee Lucas- sarjamurhaaja) esittää kaiken nähnyttä vanhaa kersanttia, joka opastaa nuorta upseeria (Sam Worthington).
Horizon: An American Saga: chapter 1 tehty lännenelokuvien ystäville. Ilman kiinnostusta vanhaan Länteen, kolmituntinen saagan ensimmäinen osa ei koukuta. Tarina poukkoilee, ja elokuvan logiikkavirheet on syytä painaa villaisella. Horizon toimisi paremmin televisiosarjana, ja tuo mieleen 1970-luvun sarjan Kun länsi oli nuori, jossa myös kerrottiin lännenkaupungin ja sen asukkaitten tarina.
Ensimmäinen osa vasta esittelee hahmot, ja on kuin sarja yksittäisiä kohtauksia Villistä Lännestä, kuin 1800-luvun Villin Lännen show´sta.
Horizon kuulunee niihin elokuvasarjoihin, jotka ovat parhaimmillaan katsottuna kerralla alusta loppuun. Vain silloin tarina todella avautuu.
PS: Kevin Costner on rikkonut rajoja lännenelokuvien lisäksi pesäpalloelokuvilla. Horizonissa piilee ovela viittaus Costnerin pesäpalloelokuviin.
Kevin Costneriin luottaen, ylöspäin pyöristettynä 4/5 päänahkaa.
Esa Paloniemi
Kinodrome ry
8.6.2024
Hammarsköld – juoruja ja salajuonia
Finnkinon sponsoroima arvostelu
Suomessa on tapana ilkkua ruotsalaisten sotahistorialle, tuntematta sitä lainkaan. Harva suomalainen tietää, että 1960-luvun alussa ruotsalaiset YK:n alaisuudessa kävivät sotaa afrikkalaisessa Kongossa. Taistelut viidakossa eivät olleet leikkisotaa, vaan pelkästään ruotsalaisia YK-sotilaita kaatui parikymmentä muutaman vuoden kestäneessä operaatiossa.
Yhdistyneitten Kansakuntien rauhanturvajoukot olivat rauhanjärjestön ruotsalaisen pääsihteeri Dag Hammarskjöldin luomus, ja Hammarskjöld on nyt saanut nimeään kantavan elokuvan.
Hammarskjöld kertoo Kongon kriisistä, ja sen syistä fiktiota sekä faktaa sekoittaen. Mikael Persbrandt hallitsee suvereenisti roolinsa, ja jättää muut hahmot varjoonsa. Homoseksuaalisuutensa ja maailman johtajien kanssa kamppaileva Hammarskjöld on vakuuttava, mutta ei todenmukainen. Dag Hammarskjöldin mahdollinen homous on lähinnä juoru, jota levittivät hänen monet poliittiset vastustajansa. Romanssinpoikanen fiktiivisen nuoruudenystävän kanssa vaikuttaa päälle liimatulta.
Tarina keskittyy 1960-luvun ensimmäisiin vuosiin, jolloin Katangan maakunta pyrki itsenäistymään itsekin juuri siirtomaavallasta vapautuneesta Kongosta. Roiston roolissa elokuvassa on belgialainen kaivosyhtiö, joka pelkää menettävänsä kaivoksensa afrikkalaisille, ja aloittaa jännityselokuvamaisen salajuonen Kongon yhtenäisyyttä puolustavaa Hammarskjöldiä vastaan. Kätyriksi palkataan epäonnistunut liikemies Moishe Tshombe, josta leivotaan Katangan nukkevaltion johtaja.
Hakeem Kae-Kazimin esittämä Tshombe on elokuvassa vallan kahvaan päässyt nahjus, jota valkoiset kapitalistit vievät kuin litran mittaa, ja kohtelevat rasistisen alentuvasti, jopa tylysti. Tshomben baluba-heimoon kohdistama väkivalta kuitataan selittelemättä "Tämä on Afrikka"- asenteella.
Hammarskjöld on mukiinmenevä draama, joka ei saavuta täyttä potentiaaliaan. Syynä on se, että tekijät ovat ympänneet mukaan salaliiton, ja esittelevät sen faktana. Hammarskjöld olisi parempi elokuva puhtaasti draamana, ilman jännityselokuvien käänteitä. Maailman tärkeimmän rauhanjärjestön päättäväinen johtaja ja kolonialismin purkaja olisi jo sellaisenaan pätevä draaman aihe. Dag Hammarskjöldin työ YK:n pääsihteerinä ansaitsisi paremman tulkinnan. Nyt se jää virnuilevien juonittelijoitten varjoon.
3/5 sinibarettia
Esa Paloniemi
Kinodrome ry
25.5.2024
FURIOSA: A MAD MAX SAGA- bensankatkuista rymistelyä autiomaassa
Finnkinon sponsoroima arvostelu
George Millerin Furiosa näyttää maailman raakana ja julmana. Hengissä selvitäkseen on tapettava, tai tehtävä itsensä tappajille arvokkaaksi. Ihmisiä runnellaan, murskataan, ja tapetaan erilaisilla ikävillä tavoilla, jotka saavat päähän ampumisen tuntumaan tylsältä.
Furiosa on esiosa Millerin elokuvalle Fury Road. Uusi elokuva kertoo, miten Furiosasta tuli esiosan hahmo. Elokuva on osa Mad Max- franchisea, mutta pätisi myös omana sarjanaan.
Millerin uuden elokuvan alussa nuori Furiosa (Anya Taylor-Joy) siepataan, ja alkaa pitkä ajojahti, joka johtaa elokuvista tuttuun kostonhimoon.
Chris Hemsworthin esittämä Dementus haluaa vallata aavikon valtakunnakseen, ja sotahan siitä syntyy. Dementus on moosesmainen, mutta raaka hallitsija, ja Hemsworth tekee hänestä lähes koomisen hahmon, mitä tekonenä vain korostaa. Hän myös elokuvan myötä avautuu ihmisenä, ja saa katsojan pohtimaan, mikä teki hänestä moottoripyöräjengin johtajan.
Ehkä Mad Max- saaga saa esiosan, jossa kerrotaan Dementuksen tarina?
Elokuvan juoni on Mad Maxit tunteville tuttu: Jälleen ajetaan bensarekkaa autiomaassa, ja kyberpunkhenkiset tekniikan ihmeet joko suojaavat tai hyökkäävät. Bensankatkuinen ryminä jatkuu ja viihdyttää.
Furiosa lainaa paljon eri elokuvanlajeilta. Luonnollisesti dystooppisilta tieteiselokuvilta, mutta myös lännenelokuvilta otetaan mukaan aseistusta ja takaa-ajo autiomaassa, ja myös raamatullinen symboliikka on mukana kuvastossa.
Furiosaa esittävä Anya Taylor-Joy ottaa Fury Roadissa nähdyn Charlize Theronin kaavun tehokkaasti ylleen, ja katsoja ei vertaile näyttelijöitä keskenään.
Elokuvan dialogi on Asfalttisoturin tapaan mahtipontista, ja melodramaattisen ylilyövää, ja aavikon linnakkeitten johtohahmot karikatyyrejä nykyajasta.
Dialogi ei kuitenkaan ole Furiosan koukku, vaan tehokas toiminta. Ja toiminta toimii. Taistelut ja takaa-ajot pitävät katsojan otteessaan kaksi ja puoli tuntia. Kelloa ei tarvitse vilkuilla. Räminä ja rymistely vangitsee katsojan tuoliin, ja moottorien jyly tuntuu penkissä asti.
Furiosa on viihdyttävä elokuva, joka kannattaa katsoa, vaikka ei olisi nähnyt aiempia Mad Maxeja. Elokuvan lippunsa väärti, ja epäilemättä Furiosan tarina saa jatkoa.
Esa Paloniemi/ Kinodrome ry
18.5.2024
KINGDOM OF THE PLANET OF THE APES- viihdettä ajankuluksi
Finnkinon sponsoroima arvostelu
Suomentamatta jätetyllä, hölmöllä nimellä varustettu Kingdom of the planet of the apes versioi 1960-luvulla kirjoitetun kirjan, ja siihen perustuvan elokuva-ja televisiosarjan tarinaa. Lopputulos on tietokoneella luotua mukiinmenevää viihdettä, joka ei vakuuta omaperäisyydellään.
Uuden Apinoiden planeetta- elokuvasarjan edellisissä osissa viisas apina Caesar vapautti apinat ihmisten sorrosta. Sarjan neljännessä elokuvassa Caesarin muisto ja opetukset ovat apinoitten kansanperinnettä, josta otetaan oppia, tai käytetään omaksi eduksi.
Apinat ovat hajaantuneet pieniksi klaaneiksi, joilla on harvakseltaan yhteyksiä ulkopuolisiin. Mykiksi eläimiksi taantuneet ihmiset- jotka kuitenkin osaavat peittää alastomuutensa vaatteilla- ovat nuoren Noan (Owen Teague) kotkia kasvattavalle klaanille vain myyttinen huhu.
Elokuvan juoni on selkeän suoraviivainen: vallanhimoinen apinakuningas Proximus Caesarin (Kevin Durand) joukot hyökkäävät Noan kylään ja vangitsevat hänen läheisensä. Eli lukemattomista elokuvista tutulle pelastusretkelle täytyy lähteä. Mukaan lyöttäytyvät Caesarin oppeja vaaliva oranki Raka (Peter Macon) ja ihmistyttö Nova (Freya Allan), jonka omat suunnitelmat avautuvat elokuvan mittaan.
Parhaimmillaan Kingdom of the planet of the apes- elokuvan kuvasto on näyttäessään kadonneen ihmisten yhteiskunnan jäänteitä ja raunioita. Osin sortuneet pilvenpiirtäjät ja pimeät metrotunnelit ovat apokalyptisen komeaa katseltavaa, ja näyttävät luonnon ottavan omansa haltuun. Tietokoneella luodut apinakasvot ovat ilmeikkäitä ja näyttävät luontevilta. Melkein voi unohtaa hahmon takana olevan ihmisnäyttelijän.
Viimeksi mainittuja elokuvassa on vain vähän, jo mainittu Nova sekä erinomainen William H. Macy, joka tekee mainion roolin Proximusta auttavana ihmisenä. Muut ihmishahmot ovat mukana pohjustamassa sarjan tulevaa jatko-osaa.
Kingdom of the planet of the apes on asenteiltaan nykyaikaisen kyyninen. Kukaan päähenkilöistä ei ole läpeensä paha tai yksiselitteisen hyvä. He eivät kuitenkaan saa tarpeeksi lihaa luittensa päälle, ja kyniikka jää puolitiehen. Paperinohuet hahmot kannattelevat vain vaivoin sadoissa elokuvissa vuosisadan mittaan koeteltua- sinällään toimivaa- juonta pelastusretkestä kaukaisille maille. Dialogi on seikkailuelokuville tyypillisen kömpelöä. Toistuvat täpärät tilanteet viihdyttävät, mutta vaikuttavat irrallisilta. Seikkailuelokuvia nähneet osaavat päätellä tulevat tapahtumat.
Kingdom of the planet of the apes on tietokoneella luotua viihdettä, mutta sen perusajatus lienee ruokkia faneja myöhempiä osia odotellessa. Elokuvan loppu lupaa lisää jännitteitä apinoitten ja ihmisten välille. Kyseessä on sarjan välielokuva, ja varsinainen rahakone tulee vasta myöhemmin, tai näin on syytä uskoa.
3/5 gorillankarvaa
Esa Paloniemi/ Kinodrome ry
27.4.2024
THE FALLGUY- räjähdyksiä, rokkia ja romantiikkaa
Finnkinon sponsoroima arvostelu
Ohjaaja David Leitch on entinen stuntmies, joka on nyt nostanut hattua monesti ohitetulle ammattikunnalle. Stuntmiehet- ja naiset tekevät elokuvissa vaarallisimmat temput, jotta elokuvan nimekäs tähti ei loukkaa itseään, ja joudu sairaslomalle.
The Fallguy perustuu samannimiseen amerikkalaiseen televisiosarjaan 1980-luvulta, ja sanalla on kaksi merkitystä: syntipukki ja lisäksi se viittaa ammatikseen itseään revittävään stuntmieheen. Kuten vanhojen elokuvien ja sarjojen uudelleenlämmityksessä on tapana, sarjan The Fallguy tähdet Lee "Kuuden miljoonan dollarin mies" Majors ja Heather Thomas tekevät pikkuroolit Leitchin elokuvassa.
Monipuolinen näyttelijä Ryan Gosling esittää stuntmies Colt Seaversia, joka ammatikseen ottaa vastaan lyöntejä ja potkuja, tippuu korkeuksista ja sytytetään tuleen. Vammoista toipumassa oleva Colt lähtee Australiaan kuvaamaan entisen tyttöystävänsä Jody Morenon (Emily Blunt) ohjaamaa Villi Länsi-henkistä tieteiselokuvaa, taka-ajatuksena lämmitellä suhde uuteen hehkuun.
Elokuvan pääosan esittäjä Tom Ryder (Aaron Taylor-Johnson) on kateissa, ja Colt patistetaan etsimään tähti. Tästä alkaa räjähtävä toiminta salaliiton paljastamiseksi. Soundtrackina soi menneitten vuosikymmenten rock ja pop.
Ohjaaja David Leitch on tehnyt mainion, vauhdikkaan elokuvan elokuvanteosta. Samantyyppisiä elokuvia on vain vähän, maineikkaimpana mieleen tulee Pelimies- The Player (1992). Molemmissa on tapahtuu rikos, ja mukana on pikku- tai cameorooleissa niminäyttelijöitä.
The Fallguy nojaa vahvasti musiikkiin, joka on kympin arvoista. Joskin KISS-yhtyeen huonoimpana sekä myös parhaana pidetyn kappaleen I Was Made For Loving You toistuva soitto menee pikkuisen yli. Juoni sinällään on tusinatavaraa, sama on nähty lukemattomia kertoja, mutta The Fallguy ei yritä olla juoneltaan omaperäinen, vaan sen tenho perustuu huumorilla höystettyyn toimintaan.
Elokuvatuntijat voivat bongata elokuvasta muista elokuvista tuttuja kohtauksia, stunteja ja repliikkejä. The Fallguy on herkkua elokuvansa tarkoin katsoneille.
Gosling on elokuvassa vauhdissa. Hän näyttää nauttineen Colt Seaversin roolista. Bluntin Jody Moreno on jäisempi tapaus, mutta sulaa elokuvan edetessä. Johnsonin Tom Ryder on esitetty turhan koomisena.
The Fallguy muuttuu överiksi lopussa, melkein farssiksi jossa ruutia ei säästetä. Hieman sordiinoa olisi ollut hyväksi, mutta se on henkilökohtainen mielipiteeni.
The Fallguy tuo näkyville näkymättömät stuntnäyttelijät, ja on viihdyttävä toiminta- ja huumoripläjäys. Elokuva on toimivaa perjantai-illan viihdettä, joka pitää otteessaan kaksi tuntia.
4/5 räjähdystä
Esa
Paloniemi/ Kinodrome ry
20.4.2024
Civil War- tervetuloa rintamalle
Finnkinon sponsoroima arvostelu
Vuonna 1970 syntynyt Alex Garland sai kannuksensa kirjailijana, ja on onnistuneella tavalla siirtynyt elokuvatekijäksi. Garlandin käsikirjoittama ja ohjaama Civil War on road movie rintamalle.
Jossain lähitulevaisuudessa, amerikkalaiset käyvät sotaa toisiaan vastaan. Joukko osavaltioita on irtautunut liittovaltiosta ja sotaa käydään separatistien sekä liittovaltion välillä. Sen enempää Civil War ei avaa sotaa, tai siihen johtaneita tapahtumia ja syitä.
Separatistiset Läntiset joukot ovat Washington DC:n porteilla, ja joukko journalisteja lähtee New Yorkin suhteellisesta turvasta haastattelemaan perikadon partaalla olevaa, nimettömäksi jäävää presidenttiä.
Lee Smith (Kirsten Dunst) on sotakuvaaja, jonka usko työnsä mielekkyyteen on rapautunut. Maailman eri sotia pitkään kiertänyt Lee pelastaa nuoren Jessien (Cailee Spaeny), joka haluaa sotakuvaajaksi, mutta ei ymmärrä mitä sodan taltiointi vaatii ja tekee ihmiselle.
Matkalle kohti luhistuvaa Washington DC:tä lähtee myös sotaan koukussa oleva reportteri Joel (Wagner Moura) sekä vanha, sairaalloinen ja väsynyt Sammy (Stephen McKinley Henderson).
Civil War on sodanvastainen sotaelokuva. Taistelevia osapuolia ei erotella, vaan vihollinen ovat kaikki, jotka ampuvat kohti. Katsojalle jää hämäräksi kenen puolella, jos kenenkään, ryhmän kohtaamat pyssymiehet ovat. Vankeja ja siviilejä surmataan raa´asti ja summittaisesti. Erityisesti kohtaus, jossa journalistit kohtaavat pahanteossa olevan sotilaan (Jessie Plemons) on mieleen jäävä. Samanlaisia kohtauksia sattuu todellisessakin maailmassa Kongossa, Libyassa, Jemenissä ja muissa sisällissotaa käyvissä maissa.
Journalistit itsekään eivät ole elokuvan hyviksiä. He epäröimättä valitsevat ottaa valokuvan kärsivästä ihmisestä, edes yrittämättä auttaa. He tekevät työtään ottamatta kantaa. Kyynisessä Civil War- elokuvassa ei ole sankareita.
Elokuvassa tiukat tilanteet seuraavat toisiaan, ja väkivalta on oletukseni mukaan sellaista kuin oikeassa sodassa. Taistelu ei ole, loppua lukuun ottamatta, koreografista toimintaa vaan luodit lentävät lähes summamutikassa. Välillä on tarpeellisia suvantoja, jotka ovat melkein idyllisiä.
Civil War jättää paljon katsojan mielikuvituksen ja ajatusten varaan. Todellisuuteen viitataan vain harvassa kohtaa. Piiritetty presidentti on kolmannella kaudellaan, minkä voi uskoa tarkoittavan Donald Trumpia, ja eräässä kohtaa havaijipaitaiset Boogaloo Boys- ryhmittymän sissit taistelevat nimeämätöntä vihollista vastaan.
Erityisen kiitoksen ansaitsee musiikki, joka iskee Civil War-elokuvassa kuin nappi otsaan.
Civil War on tuleva kulttielokuva, jonka kyynisyydessä voittaa vain Wag the Dog- häntä heiluttaa koiraa (1997).
5/5 messinkihylsyä
Esa Paloniemi
Kinodrome ry
14.4.2024
First Omen
Finnkinon sponsoroima arvostelu
Odotukset eivät olleet korkealla, kun uutinen jälleen uudesta Omen-sarjan elokuvasta julkaistiin. Se kaikkein ensimmäinen vuodelta 1976, Ennustus, jossa pääosassa Antikristuksen maallisena isänä oli itse "Suomen vävy" Gregory Peck, oli kauhugenren merkkiteos, ja myös erinomainen elokuva.
Tässä uudessa "Ensimmäisessä Omenissa" nimeltä First Omen, palataan aikaan ennen ensimmäistä Ennustus-elokuvaa. Miljöönä on Rooma vuonna 1971, jonne orpokodissa varttunut nunna Margaret (Nell Tiger Free, Game of Thrones) saapuu työskentelemään orpokodissa.
1970-luvun Rooma on erinomaisesti lavastettu: autot, rakennukset, vaatteet ja kaikki mahdollinen on kuvattu tarkoin ja ajankuvan henkisesti. Tupakka käryää, popmusiikki soi, ja poliittinen myllerrys näkyy toistuvina mellakoina.
Pian työnsä aloittanut nunna Margaret alkaa nähdä näkyjä, ja tutustuu uusiin ihmisiin. Komea Paolo ja uusi asuintoveri houkuttelevat Margaretia synnin poluille.
First Omen ei yllätä, ei edes niitä, jotka eivät olisi nähneet ensimmäistä Omenia. Lopputulos on selvillä ja loppuratkaisun hoksaa elokuvan kuluessa.
Elokuvalla kuitenkin on säikkyhetkensä, ja jännitys säilyy. Miinuksena voisi pitää klassista kuoroa, joka on osa demonikauhun elokuvia, mutta elokuvassa First Omen toistuva kuorolaulu alkaa kuulostaa pateettiselta, ei dramaattiselta.
First Omen lupaa lopussa jatkoa Omen-universumissa. Tiettävästi jatkoa on jo tuloillaan.
First Omen on kelpo kauhuelokuva, joka yllätti laadullaan. Aiemmat kauhuelokuvasarjojen uudelleenlämmittelyt eivät vakuuttaneet, mutta First Omen pitää pintansa.
4/5 krusifiksia
Esa Paloniemi/ Kinodrome ry
15.3.2024
PRISCILLA- nuoren tytön päiväkirja
Finnkinon sponsoroima arviostelu
Elokuvaa Priscilla ei voi olla vertaamatta viime vuotiseen Baz Luhrmannin elokuvaan Elvis, vaikka molemmat ovat täysin eri maailmoista. Luhrmannin Elvis antoi värikkään mutta sievistelevän kuvan laulajalegendasta, ja Priscilla tuo esille synkempiä sävyjä.
Vain 14-vuotias Priscilla (Cailee Spaeny) esitellään kymmenen vuotta vanhemmalle Elvikselle (Jacob Elordi) amerikkalaisessa sotilastukikohdassa Länsi-Saksassa 1950. Elvis Presley on suorittamassa asevelvollisuuttaan ja norjalaistaustainen Priscilla Beaulieu on tukikohdassa palvelevan upseerin tytär. Kuuluisan rocklaulajan huomio imartelee nuorta tyttöä, ja loppu on historiaa.
Elokuva Priscilla piirtää naarmuja Elviksen kiiltokuvamaiseen imagoon, näyttämällä miten hän käyttää kuuluisuuttaan ja rahojaan nuoren tytön saadakseen. Joku voisi jopa syyttää Elvistä nuoren tytön korruptoinnista. Elvis syöttää alusta lähtien Priscillalle lääkkeitä, jotta tämä jaksaa muusikon rankkaa yöelämää ja pystyy huolehtimaan koulunkäynnistä. Ikään kuin se ei riittäisi, Elvis kontrolloi Priscillan elämää seksuaalisuutta, hiuksia ja vaatteita myöten. Priscillasta tulee Elviksen elävä nukke, jota muokataan kuuluisuuden puolisoksi.
Ohjaaja Sofia Coppola on tehnyt hyvää työtä, ja Cailee Elordi tekee loistavaa työtä pikkutytöstä aikuiseksi naiseksi kasvavana Priscillana. Jacob Elordin Elvis sen sijaan jää paperinohueksi käskyttäjäksi, joka tulee, menee ja kontrolloi ilman selityksiä miksi.
Priscilla on tarina Priscilla Presleystä, ei Elviksestä, mutta silti elokuva pyörii Elviksen ympärillä. Mieleen tulee ajatus, että Elvis myy, mutta hänen lapsivaimonsa tarina ei ja Priscilla on tehty rahastusmielessä.
Elokuva aukeaa parhaiten piintyneille Elvis- faneille, jotka tuntevat legendan elämän läpikotaisin. Fanit toisaalta eivät välttämättä pidä Priscillan esittelemästä sovinisti/kontrollifriikki-Elviksestä.
Vähemmän Elviksen elämää tunteville elokuva Priscilla on poukkoilevia tuokiokuvia, ja loppua kohti tahti pahenee. Kohtauksesta toiseen hypitään ja katsoja ihmettelee miten tässä näin kävi.
Priscillan parasta antia on hänen kasvunsa rakastuneesta Elvis-fanista kultahäkkiin suljetuksi nuoreksi naiseksi, joka vasta lopussa ottaa elämänsä omiin käsiinsä. Plussana voi mainita myös silmälasipäisen Elviksen näyttäminen kuvissa.
Elokuvan heikkous on sen keskittyminen Elviksen ja Priscillan suhteeseen, mutta toisaalta Elvis myy kuten todettiin. Priscilla Presley loi pätevän uran näyttelijänä ja liikenaisena jätettyään Elviksen. Hän on paljon muutakin, kuin pelkkä Elviksen vaimo. Hänen urastaan olisi voinut kertoa enemmän.
3/5 nuottia
Kinodrome ry/ Esa Paloniemi
19.2.2024
LUOTTOMIES ALL-IN
Finnkinon sponsoroima arvostelu
Luottomies on Ylen kymmenminuuttisista jaksoista koostuva komediasarja. Hyvänsuopa huumori on purrut suomalaisiin jo kolmen kauden ajan, ja myös Luottomiehestä on muokattu täysimittainen elokuva.
Naapurin miehet Tommi (Antti Luusuanniemi) ja Juhis (Kari Ketonen), joutuvat sarjassa toistuvasti kommelluksiin, jotka kuitenkin jotenkin aina lutviutuvat. Tai pikemminkin Tommi joutuu, Juhiksen tehtävä on auttaa kaveria pulassa, mikä aiheuttaa uusia pulmia.
Kari Ketosen käsikirjoittama ja ohjaama Luottomies All-In, on hauska elokuva, mutta sarjan fanit saattavat hieman pettyä. Puolitoistatuntinen elokuva voi olla liikaa napakkaan huumoriin tottuneille.
Elokuvan alussa Tommi ja hänen vaimonsa Harriet (Maria Ylipää) suunnittelevat ökytalon ostamista, mutta kauppoihin tarvittu Tommin ylennys ja siihen kuuluva palkankorotus jäävät saamatta. Appiukko/ pomo Johan (Taneli Mäkelä) pitää Tommia hissukkana, ja haluaa Tommin katoavan tyttärensä elämästä.
Todistaakseen olevansa mies, Tommi hassaa perheen rahat epämääräisiin bisneksiin ja menettää siinä sivussa kotinsa sekä perheensä. Yhdessä Juhiksen kanssa alkaa operaatio perheen pelastamiseksi. Mukana kuvioissa ovat sarjassakin ollut Harrietin eksä Iiro (Ilkka Villi) ja kiero Patrick (Lauri Tilkanen).
Kari Ketosen käsikirjoitus toimii, draamalla höystetyn komedian huumorikohtaukset viihdyttävät ja seuraavat toisiaan luontevalla tavalla. Myös ohjaus on onnistunutta ja näyttelijät tekevät pätevää työtä. Silti Luottomies ei tunnu saavuttavan täyttä potentiaaliaan humoristisista tilanteista. Luottomies toimii paremmin kymmenminuuttisina lyhyinä erikoisina, kuin täysimittaisena elokuvana.
Luottomies-sarjan fanien on pakko nähdä myös All-In, ja sarjaa seuraamattomat saavat elokuvalippuun käyttämilleen rahoille puolitoista tuntia kelpo viihdettä. Kuten usein elokuviksi muokattujen sarjojen suhteen, lopputulos on sarjaa heikompi. Mikäli ei ole nähnyt sarjaa, tai ei vertaa Luottomies-elokuvaa sarjaan, All-In on onnistuu komediana parhaiten.
3/5 tähteä
Esa Paloniemi
Kinodrome ry
10.2.2024
OHJUS- suomalainen salaliitto
Finnkinon sponsoroima arvostelu
Ohjaaja-käsikirjoittaja Miia Tervo näytti kyntensä 60 000 katsojaa saaneella elokuvalla Aurora vuonna 2019. Uudella elokuvalla Ohjus hän palaa Lapin maisemiin, joskin lappilaisuus jää paperinohueksi.
Ohjuksen alussa päähän potkittu yksinhuoltajaäiti Niina (Oona Airola) päätyy sattumankauppaa paikallislehden toimittajaksi. Pian taivaalta kuuluu pamaus, ja sotilaat saapuvat paikkakunnalle tutkimaan tunnistamatonta lentävää esinettä. Todellisuudessa taivaalta on pudonnut neuvostoliittolainen ohjus, ja huhut ydinaseesta alkavat levitä.
Elokuva onnistuu sekoittamaan genrejä, mutta ei hyvällä tavalla. Aluksi Ohjus on tarina suomalaisesta salaliitosta, jonka mustiin puettu kätyri Keinänen (Tommi Korpela) yrittää haudata tapauksen. Mukana on myös salskea hävittäjälentäjä Kai (Pyry Kähkönen), joka tuo elokuvaan romantiikkaa, erotiikkaa ja miehistä meininkiä. Sen päälle on lisätty ihmissuhdedraamaa, farssia ja Niinan kehityskertomusta heittopussista voimaantuneeksi naiseksi.
Ohjuksen miljöö on mainiosti toteutettu. Musiikki, vaatteet, tekniikka, ja sisustus ynnä muu on luontevalla tavalla 1980-lukua. Tupakkaa poltetaan sumeilematta ja #metoo loistaa poissaolollaan. Ohjus on monelle aikamatka nuoruuteen.
Täysin nappiin 1980-luvun palauttaminen ei mene. 80-luvun alussa Batman oli yhä Lepakkomies, ja Suomi palautti neuvostoloikkarit itään antamatta heidän luoda uraa Suomessa. Todennäköisesti Lapin pikkupaikkakunnalla ei ollut Ohjuksen esittämässä määrin irokeeseja ja pitkiä hiuksia miehillä, ainakaan aikuisilla, mutta lievä knapsuilu sallittakoon.
Elokuvan hahmot ovat lentäjä Kaita ja sotatraumaa potevaa ukkia (Sakari Kuosmanen) lukuun ottamatta koomisia ja äärilleen vedettyjä. Hauskoja hahmoja, mutta Ohjuksen genre jää hämäräksi. Varsinkin sotilaat esitetään yksinkertaisina ja ykstotisina tai pelleinä.
Ohjus on pasifistinen elokuva. Välillä ydinsodasta puhuminen muuttuu saarnaksi, mikä nykyisessä maailmassa on epäilemättä tarpeen.
Hallituksen kätyri Keinänen kiteyttää elokuvan sanoman lauseella "Kukaan ei halua kuulla ydinaseista ja ajatella joukkotuhoa". (muistin varainen lainaus)
Ohjuksen parasta antia on Niinan hahmon kehittyminen. Hän opettelee sanomaan EI! ja pitämään puolensa, kun omat läheiset halventavat häntä.
Ohjuksella on puutteensa, mutta lähinnä kyseessä on genrein sekoittaminen. Komedia, poliittinen jännäri, ihmissuhdedraama, romanssi vai nuoren naisen kehityskertomus. Kukaan ei saa täydellä teholla mitään noista.
3/5 ohjusta
Esa
Paloniemi, Kinodrome ry
14.10.2023
Finnkinon sponsoroima arvostelu
Manaaja- uskon (turha) merkki
Viime vuosina Hollywood on viitannut kintaalla ammoisten hittielokuvien toinen toistaan huonommille jatko-osille, ja jatkanut vuosikymmenten jälkeen suoraan alkuperäistä tarinaa. Ideana tämä on näppärä, mutta jatko-osa on silti jatko-osa risuine ja ruusuineen.
Manaaja- uskon merkki jatkaa vuoden 1973 hitin tarinaa puoli vuosisataa myöhemmin, ja mukaan on saatu myös alkuperäisessä mukana ollut Ellen Burstyn (Chris McNeil). Isä Merrin (Max von Sydow) onnekseen on jo manan majoilla, eikä päässyt Uskon merkin tähtikaartiin.
Elokuvan idea on yksinkertainen: samaa kuin ennenkin mutta tuplaten. Kaksi nuorta tyttöä katoavat metsään, ja löytyvät sattumankauppaa kolme päivää myöhemmin. Alussa tuhlataan filmiä tyttöjen ( Lydia Jewett ja Olivia Marcum) etsimiseen new age- hörhöjen ja poliisin avulla, mutta tyttöjen palattua piru on merrassa.
Skeptikko yksinhuoltajaisä (Leslie O´Dom Jr.) ja toisen tytön syvästi uskonnolliset vanhemmat yrittävät pelastaa riivatut tyttärensä uskonnollisen sillisalaatin avustuksella. Mukana on niin katolinen kirkko, new age ja ripaus voodoota.
Ahkerasta manauksesta huolimatta mikään ei tunnu auttavan, ja katsoja puutuu hauraisiin säikkyhetkiin. Näyttelijät eivät tunnu itsekään uskovan elokuvaan ja hoitavat hommansa melkein läpällä. Samaa kauhun tuntua, kuin alkuperäisessä Manaajassa ei milloinkaan synny ja Uskon merkki ei pelota.
Ohjaaja/käsikirjoittaja David Gordon Green apukirjoittajiensa Peter Satterin ja Scott Teemsin ovat astuneet suuriin saappaisiin jatkaessaan edesmenneen William Friedkinin klassikkoa. Liian suuriin, se on pakko sanoa.
Tarina joka ei jännitä, paperinohuet henkilöt ja kökkö meikkaus eivät kannattele elokuvaa Manaaja- uskon merkki. Tekijät varmasti ovat yrittäneet parhaansa, mutta Uskon merkki on tehty rahankiilto silmissä. Vanhalla klassikolla voi vielä jokusen taalan tienata…
Myönteistä elokuvassa on vanhojen normien päivittäminen tähän päivään. Hahmot eivät kaikki ole WASP:eja tai katolisia. Moninaisuus istuu nykyaikaan kuin kirves päähän, ja sen ansiosta Manaaja- uskon merkki ei ole kopio alkuperäisestä Manaajasta.
Manaaja- uskon merkki aloittaa uuden sarjan Manaaja-elokuvia. Tosielämän riivaukset, tai ainakin manausten kysyntä, ovat katolisen kirkon tilastonikkareitten mukaan kasvussa, ja demonielokuville on katsojia. Nähtäväksi jää, millaisia uudet Manaajat tulevat olemaan.
Manaaja- uskon merkki on piintyneille kauhuelokuvien ystäville pakko nähdä- elokuva. Ei sen vuoksi, että se olisi hyvä, vaan siksi että se kuitenkin on ehkä maailman parhaan kauhuelokuvan jatko-osa.
2/5 Ave Mariaa
Esa Paloniemi/ Kinodrome ry
17.9.2023
VENETSIAN AAVEET- MURHA KUMMITUSTALOSSA
Finnkinon sponsoroima arvostelu.
Legenda Agatha Christien (1890-1976) kirjat ovat kuluneet lukijoitten käsissä jo vuosisadan. Christien kirjoissa murhia ratkoivat erilaiset miehet ja naiset, ja belgialainen salapoliisi Hercule Poirot on heistä kuuluisin. Venetsian aaveet perustuu Christien vuonna 1969 julkaistuun dekkariin Kurpitsajuhlat. Tarina on tosin muokattu uudeksi.
Vuonna 1947 Hercule Poirot (Kenneth Branagh) on eläköitynyt, ja asuu Italian Venetsiassa henkivartijan (Riccardo Scamarcio) pitäessä fanit loitolla tylyillä otteilla. Salapoliisi ei ole kiinnostunut uusista mysteereistä, eikä oikeastaan mistään. Uransa aallonpohjassa oleva kirjailija Ariadne Oliver (Tina Fey), eli suomalaisesta salapoliisista kirjoittava Agatha Christien alter ego, houkuttelee Poirotin mukaansa meedion (Michelle Yeoh) istuntoon. Kummitelluksi väitetyn kartanon omistaja (Kelly Reilly) yrittää saada yhteyden vuotta aiemmin kuolleeseen tyttäreensä, ja kirjailija Oliver suunnittelee seanssista kirjaa, joka toisi uralle nostetta. Koska kyseessä on dekkari, kuolema seuraa kannoilla.
Pyhäinpäivän yönä pidettäviin juhliin osallistuu Poirotin lisäksi joukko tyttären läheisiin kuuluvia ihmisiä: uuden morsiamen löytänyt entinen sulhanen (Kyle Allen), sodassa traumatisoitunut perhelääkäri (Jamie Dornan) pikkuvanhan poikansa (Jude Hill) kanssa ja muita epäiltyjä. Poirot lukitsee koko joukon lukkojen taakse tutkiakseen tapahtunutta murhaa myrskyn rymistellessä Venetsian kaupungissa.
Christien dekkareissa väkivallalla ei pröystäilty, ja Hercule Poirotia esittävän Kenneth Branaghin ohjaamassa dekkarissa väkivaltaa on vähänlaisesti, mutta se kuvataan raa´asti. Elokuvan miljöönä on kauniisti kuvattu Venetsia, ja maisemat saavat miettimään matkaa Italiaan.
Aiemmat Branaghin Poirot elokuvat (Kuolema Niilillä, Idän pikajuna) ovat olleet mukavaa ajanvietettä, ja sama linja jatkuu. Venetsian aaveet on hyvä tapa saada pari tuntia kulumaan, mutta se ei ole isommin mieleen jäävä elokuva. Ohjaaja ja näyttelijät tekevät ammattimaista työtä, ja Michael Greenin käsikirjoitus on mukiinmenevä tarina, mutta potentiaalia olisi ollut enempään..
Tarinan heikkoutena on se, että käsikirjoittaja ei tiennyt, kirjoittaako brittiläistä dekkaria, vai yliluonnollista kummitustarinaa. Elokuvassa on joitakin säikkykohtauksia, mutta loppuun saakka kummitukset ovat arvoituksia.
Elokuvan päähenkilö on Kenneth Branaghin esittämä Hercule Poirot, ja sivuhahmot jäävät pinnallisiksi, ja nimenomaan sivuhahmoiksi Poirotin ottaessa elokuvan haltuun. Vain Ariadne Oliverin hahmolla on suurempaa syvyyttä.
Suosittelen Venetsian aaveita eksoottisiin maisemiin sijoittuvien dekkarien ystäville, sekä piintyneille Agatha Christie- faneille. Dekkarikuningattaren kirjan uusin filmatisointi on onnistunutta viihdettä.
3/5 karnevaalinaamiota
Esa Paloniemi/ Kinodrome ry
10.9.2023
Lapua 1976- Suomen 9/11
Finnkinon sponsoroima arvostelu
Vuonna 1976 Lapualla tapahtui Suomen pahin rauhanajan räjähdeonnettomuus. 40 ihmistä kuoli patruunatehtaan räjähdyksessä.
On sinällään outoa, että onnettomuudesta ei ole tehty elokuvaa aiemmin. Lapua 1976 paikkaa tämän puutteen.
Lapuan patruunatehtaalle, eli kansan suussa Paukulle, saapuu Helsingistä tehtaan johtajan (Hannu-Pekka Björkman) tytär Kaisa (Linnea Leino). Johtaja yrittää pitää Paukulla työssä olevan Kaisan entisen rakastetun, Matin (Konsta Laakso), erossa tyttärestään, mutta eihän se onnistu elokuvissa.
Vanha suola janottaa, ja yhteinen työpaikka yhdistää nuoret, joilla molemmilla on omat salaisuutensa.
Lapua 1976 on suurimmaksi osaksi kielletyn rakkauden tarina, ja tuhoisa räjähdys tulee mukaan kuin varkain. Elokuva jättää auki räjähdyksen syyn, joka myös todellisuudessa on jäänyt teoria-asteelle.
Elokuvaa on vaikea katsoa kuivin silmin, räjähdyksen tuho kuvataan aidon tuntuisesti. Kuvastoon on otettu mallia vuoden 2001 WTC-iskujen kuvista. Samanlaiset tuhkan peittämät, shokissa olevat ihmiset raahustavat kohti turvaa onnettomuuspaikalta. Siinä ei ole vikaa, kuvat tehoavat.
Lapua 1976 on erinomainen elokuva, joka sopii useimmille. Joillekin elokuvan romanttinen pohjavire voi olla liikaa, mutta elokuva on Tuntemattomaan sotilaaseen verrattava tapaus Suomen elokuvahistoriassa. Lapuan räjähdys kosketti lähes jokaista lapualaista, ja järkytti koko maata.
Suhteellisen uudet tulokkaat Linnea Leino ja Konsta Laakso tekevät hienoa työtä rooleissaan. Molemmista tullaan vielä kuulemaan. Hannu-Pekka Björkman onnistuu loistavasti miehisenä johtajana ja isänä.
Kritiikkiä voi antaa tarinan rönsyilystä. Juoni on monisyinen, mutta kaikkia käänteitä ei avata. Linnean isän kovaan kasvatukseen lähinnä vihjataan, ja Kaisan juoppo veli jää tarinasta sivuun.
Lapua 1976 on toinen vuoden 2023 elokuvatapauksista. Toinen on kansainvälistä huomiota saanut väkivaltapläjäys Sisu. Onneksi Lapua 1976 ja Sisu eivät kisaa samoista katsojista. Vuoden paras suomalainen elokuva jää makuasiaksi.
5/5 patruunaa
Esa Paloniemi/ Kinodrome ry
20.8.2023
INDIANA JONES AND THE DIAL OF DESTINY- LEGENDAN JOUTSENLAULU
Finnkinon sponsoroima arvostelu
Uusin, Indiana Jones-sarjan viides ja mahdollisesti viimeinen osa, vyöryttää onnistuneella tavalla Indy-elokuvista tuttuja kuvia sekä käänteitä. Steven Spielberg luovutti tahtipuikon James Mangoldille, ja lopputulos mainio.
Alussa CGI-tekniikalla nuorennettu sankariarkeologi pistää natseja kuriin Toby Jonesin avulla, ja sitten seuraa hyppy vuoteen 1969. Amerikka on muuttunut, hipit luukuttavat nuorisomusiikkia ja astronautit ovat palanneet Kuusta. Indiana Jonesilla ei mene hyvin. Kristallikallon valtakunnassa löydetty poika on ilmeisesti kaatunut Vietnamin sodassa ja avioliitto Kadonneen aarteen metsästäjistä tutuksi tulleen Marionin kanssa katkolla. Viina maistuu ja eläkepäivät odottavat Indianaa.
Vanha mies saa kuitenkin uuden tilaisuuden seikkailuun, kun kummityttö (Phoebe Waller-Bridge) tarvitsee apua pelastaakseen salaperäisen Antikytheran laitteen häijyltä natsilta (Mads Mikkelsen), joka aikoo korjata Adolf Hitlerin tekemät virheet neljännesvuosisata sodan loppumisen jälkeen.
Käsikirjoitusta on ollut tekemässä kolme eri käsikirjoittajaa, ja sen huomaa: heti alkuun tykitetään kolmella eri takaa-ajolla. Ilmeisesti aina kirjoittajan vaihtuessa tämä on pohtinut, mitä tehdä ja laittanut tarinaan paremman idean puutteessa takaa-ajon.
Pelistä ja sarjakuvasta ideansa saanut juoni ei kestä merivettä, mutta se ei haittaa katselukokemusta. Indiana Jones and the Dial of Destiny on pätevää viihdettä, joka pitää otteessaan kaksi ja puoli tuntia. Edes viiden Indiana Jones-elokuvan joukossa viides osa ei joudu häpeämään.
Jos ei liian tarkkaan mieti juonen heikkoutta, katsoja saa viidennestä Indystä kelpo viihdepläjäyksen. Harrison Ford tekee tapansa mukaan hyvää työtä ikääntyneenä Indianana ja tuskin palaa rooliinsa enää koskaan.
Dial of Destinyssä on siis runsaasti viittauksia sarjan aiempiin elokuviin, ja myös Liza Minnellin tähdittämään kulttimusikaaliin Cabaret vuodelta 1972. Mutta mikäpä siinä: toimivaa ei pidä korjailla.
Suosittelen elokuvaa Indy-faneille ja katsojille, jotka haluavat laittaa aivonsa narikkaan 155 minuutin ajaksi.
4/5 ruoskaniskua
Esa Paloniemi/ Kinodrome ry
16.8.2023
OPPENHEIMER- BARBENHEIMERIN ÄLYLLISEMPI PUOLISKO
Brittiläinen Christopher Nolan (Dunkirk, Batman-saaga, Interstellar) tunnetaan menestyselokuviensa lisäksi halustaan kuvata vanhanaikaisesti filmille, ja tietokonetehosteiden välttelystä. Manhattan-projektin johtajan, J.Robert "Hiroshima ja Nagasaki" Oppenheimerin elämästä kertovassa elokuvassa Los Alamos rakennettiin uudelleen ja räjähdykset olivat todellisia räjähdyksiä.
Vanhanajantyyli ei rajoitu kulisseihin ja tehosteisiin, vaan Nolan on luonut elokuvan, joka vaatii katsojalta erinomaista yleissivistystä ja myös älyä.
Oppenheimer kertoo takaumien kautta J.Robert Oppenheimerin (Cillian Murphy) matkasta kohti atomipommia 1920-luvulta alkaen, mainitsematta kuitenkaan vuosilukuja. Oppenheimer opiskelee ja luennoi Euroopassa, ja 1900-luvun alun tyyliin viehättyy sosialismista, kuten moni muukin tuohon aikaan. Tämä johtaa sodanjälkeisen "kommarikauhun" Yhdysvalloissa epäilyksiin Oppenheimerin luotettavuudesta, mikä on osa elokuvan juonta.
Oppenheimer antaa päähenkilöstään monisärmäisen, mutta hieman silotellun kuvan. Mielenterveysongelmat ja vasemmistolaiselle älykölle tyypillinen työväenluokan halveksunta ohitetaan nopeasti, ennen kuin ne leimaavat Oppenheimeria katsojan silmissä.
Oppenheimer on loistelias elokuva, joka on tehty taidolla ja suurella budjetilla. Lukuisat suuret tähdet suurissa ja pienissä rooleissa ryydittävät tarinaa, Gary Oldman, Rami Malik, Robert Downey Jr, suomenpoika Matt Damon ja Oppenheimerin vaimoa ja entistä kommunistia esittävä Emily Blunt.
Christopher Nolanin elokuva todennäköisesti saa useamman Oscarin tulevassa gaalassa, mutta sillä on silti heikkoutensa: Oppenheimer on laatudraamaa, jonka tarina kulkee dialogin mukana. Siinä ei varsinaisesti "tapahdu" mitään. Tämä voi tuottaa pettymyksen elokuvien viihdekäyttäjille.
Oppenheimer ei ole aivot narikkaan-elokuva, ja vaatii katsojan huomiota. Elokuva Oppenheimer on paritettu täydellisen vastakohtansa Barbien kanssa, ja vastakohdat täydentävät toisiaan. Elokuvien Barbenheimer-markkinointi on ollut mainosmiesten todellinen älynväläys: katsomalla hienostunut Oppenheimer, ikään kuin oikeuttaa kevytmielisen Barbien katsomisen.
3/5 ydinräjähdystä
Esa Paloniemi/ Kinodrome ry
3.6.2023
MÄMMIWESTERN HIRTTÄMÄTTÖMÄT- HOLA HOLA COCA COLA!
Finnkinon sponsoroima arvostelu
Spede Pasasen alkuperäinen Hirttämättömät vuodelta 1971, oli huonoudessaan hyvä, ja Andrei Alénin ohjaama uusi Hirttämättömät (2022), seuraa samoilla poluilla.
Idea on sama kuin Speden elokuvassa: Yksinäinen Ratsastaja (Aku Hirviniemi) ja Tonto (ohjaaja Andrei Alén) ovat etsintäkuulutettuja miehiä palkkio niskassaan. Köyhän perheen tyttö Viola (Ona Huczkowski) tekeytyy lainsuojattomaksi ja höynää pojat ottamaan itsensä vangiksi. Ajatuksena on teettää ikävät työt Yksinäisellä Ratsastajalla ja Tontolla, ja kerätä miekkosista luvattu palkkio perillä Stockmannsstadgradissa.
Samoin kuin alkuperäisessä, kolmikko eksyy lyhyellä matkalla, ja viettää viikkoja korpitaipaleella. Matkalle sattuu espanjaa puhuvia bandiitteja, sateenkaarisotureita ja kauniita naisia. Myös Speden Hirttämättömistä tuttu jano on matkalaisten vaivana.
Aku Hirviniemi tekee kelpo työtä Yksinäisenä Ratsastajana, ja jättää Tonton sekä Violan varjoonsa. Väistämättä Akun Yksinäistä vertaa edesmenneen Vesa- Matti Loirin hahmoon, ja Vesku vetää pitemmän korren. Ona Huczkowskin Viola ei vakuuta. Näyttelijätyö on hyvää, mutta pirteän pikkutytön ryhtyminen kavalaksi juonittelijaksi ei toimi. Huczkowskin Speedy Gonzalesista puuttuu Speden tyly veemäisyys täysin.
Uudessa Hirttämättömissä Yksinäisen Ratsastajan ja Tonton taustoja avataan alkuperäistä enemmän. Tämä tuo uutta virtaa vanhaan elokuvaan, mutta ei kanna hentoista juonta.
Uusi versio on lähinnä tieteislänkkäri, joka sijoittuu tulevaisuuden Suomeen, 1800-luvun Villin Lännen sijasta. Tämä näkyy Speden intiaanien muuttumisena sateenkaarisotureiksi ja satunnaisina autoina.
Elokuvan runsaat viittaukset muihin elokuviin ja Veskun maneerien kopiointi eivät aukea kuin tosi filmifaneille.
Uusi Hirttämättömät on nykyaikainen elokuva, ja ottaa kantaa sukupuoliseen moninaisuuteen, ilmastonmuutokseen sekä kulutusyhteiskuntaan. Viihteenä elokuva on aivot narikkaan- tyyliä.
Western elää uutta nousukautta, vanhan elvyttämisen ja päivittämisen sijaan, olisi kannattanut tehdä kokonaan uusi elokuva omalla tarinalla. Katsoja ei voi välttyä vertaamasta uutta versiota Speden alkuperäiseen, joka ei sekään ole suomalaisen elokuvan huipputeos. Huonon uusi versio ei houkuttele massoja. Kokonaan oma western olisi epäilemättä saanut runsaasti katsojia tähänastisten rapian tuhannen sijaan.
Vuoden 2022 Hirttämättömät sopii piintyneille western- ja Spede-faneille, jotka katsovat elokuvia ikään kuin viran puolesta. Muille uusi Hirttämättömät (ja myös vanha) on pelkkä hupipätkä, joka katsotaan ja jolle nauretaan (ei hyvässä mielessä).
On silti myönteistä, että Suomessa tehdään lännenelokuvia. Mämmiwestern on oma kehitelmäni suomalaiselle lännenelokuvalle. Spede kutsui omia kahta länkkäriään "hiekkakuoppalänkkäreiksi", mutta hiekkakuoppia löytyy kaikkialta maailmasta, ja alueelliset westernin alalajit yleensä nimetään paikallisen ruuan mukaan.
2/5 sheriffintähteä Kinodrome ry/ Esa Paloniemi
22.4.2023
The Pope`s Exorcist- Russell Crowen pohjanoteeraus
FINNKINON SPONSOROIMA ARVOSTELU- KINODROME RY
Roomalaiskatolinen kirkko on demoni- ja riivauselokuvien peruskauraa, ja Julius Avery (Overlord) antaa katsojille, mitä katsojat haluavat, tuomatta elokuvalajiin uutta verta.
The Pope´s Exorcist perustuu Vatikaanin päämanaajan isä Gabriele Amorthin kirjoihin, ja sillä ollee jonkinlaista pohjaa todellisuudessa. Tarina voi olla tosi, mutta tapahtumat ovat kaiketi kuvitelmaa.
Tarina sijoittuu kultaiselle 1980-luvulle vuoteen, mutta ajankuva ei juuri välity elokuvasta. Walkmanilla kuunnellaan musiikkia, ja kännykät loistavat poissaolollaan, mutta muuten tarina on ajaton.
Vuonna 1987 isä Amorth (Russell Crowe) päräyttää Vespalla pelastamaan piinattua sielua Italiassa. Vitsejä nakkeleva, manaajaksi ryhtynyt sotasankari hoitaa homman kotiin, ja lähtee Espanjaan uuteen tehtävään. Myös Vespa on Iberian niemimaalla kulkuneuvona.
Amerikkalainen leski Julia (Alex Essoe) on perinyt mieheltään vanhan luostarin Espanjasta, ja remonttitöitten aikana kauan uinunut paha pääsee valloilleen. Paikkakunnan pappi, isä Esquibel (Daniel Zovatto), tekee parhaansa, mutta isä Amorthin kokemusta tarvitaan lesken ja lasten pelastamiseen.
Luostarin salaisuus alkaa paljastua. Isä Amorth taistelee riivatun sielusta, ja pelissä on koko maailma. The Pope´s Exorcist lainaa sumeilematta kuvia riivauselokuvien klassikoista, ja pyörää ei kannata keksiä uudelleen. Elokuvan säikkyhetket saavat katsojan säpsähtämään, ja niitten voima kantaa tarinaa loppuun saakka.
Elokuva on viihdyttävä kauhupläjäys, mutta ei Russell Crowen arvoinen elokuva. Tuntemattomampi näyttelijä olisi hyvin voinut hoitaa isä Amorthin viran elokuvan siitä kärsimättä. Crowe ammattimiehenä tekee hyvää työtä kliseisen hahmonsa kanssa, mutta tuntuu hoitavan työnsä hieman toisella kädellä. Ilman Russell Crowea The Pope´s Exorcist tuskin olisi saanut teatteriesitystä.
The Pope`s Excorcist perustuu siis isä Gabriele Amorthin kirjoihin, ja loppu lupaa kokonaista elokuvauniversumia. Odotettavissa on isä Amorthin ratsastus Vespalla uusiin kamppailuihin viattomien sieluista.
3/5 sielua
Esa Paloniemi, indiekirjailija
1.4.2023
John Wick Chapter 4- Ylipitkä mäiskepläjäys
Finnkinon sponsoroima arvostelu- Kinodrome ry
Chad Stahelskin ohjaama John Wick- versen neljäs osa jatkaa tummapukuisen antisankarin tarinaa. John Wick (Keanu Reeves) pyristelee irti High Table-järjestön otteesta väkivallalla ja lyhyillä repliikeillä.
Valkovenäläisen torpedon rinnalla nähdään sokea kollega Caine (Donnie Yen), jolla on oma lehmä ojassa, ja Ian McShanen (Deadwood, Lovejoy) esittämä Continental-hotellin johtaja Winston.
Elokuvan roistomaisin roisto on Bill Skarsgårdin (Se 1 ja 2, Castle Rock) markiisi Vincent de Gremont, jonka rinnalla John Wick vaikuttaa pukuun puetulta puliukolta.
Chapter 4:n hahmot ovat kliseisiä, ja Wickin yksitotinen hahmo on pökkelömäinen. Vähäsanainen John Wick kulkee lähes yhden repliikin taktiikalla koko lähes kolmituntisen elokuvan. ja elokuvassa käytetty puheenparsi on teennäinen ja epäuskottava.
Elokuvan näyttelijät ovat ammattilaisia, ja tekevät parhaansa käsikirjoituksen varassa. Clancy Brownin esittämä High Tablen johtohahmo on elokuvan uskottavin rooli.
Chad Stahelski on tehnyt hyvää väkivaltaviihdettä. Chapter 4:n alku on lähes jatkuvaa mäiskettä, ja keskivaiheen suvanto tulee tarpeeseen. Jatkuva tappaminen käy puuduttavaksi ensimmäisen tunnin jälkeen. Elokuvassa ammutaan, puukotetaan ja hakataan ihmisiä huimaavaan tahtiin, kuolleitten määrää on mahdoton arvioida. Vainajia tulee paljon. Väkivallan seurauksia ei näytetä, verta ei ole elokuvassa juuri lainkaan, ja pelimäisen väkivallan tarkoitus on viihdyttää katsojaa.
Hämmentävää kyllä, elokuvasta puuttuu naispääosa kokonaan. Muutama naishahmo vilahtaa laittamassa miehiä kuriin, mutta muuten naiset loistavat poissaolollaan. Kuten on tapana sanoa, tämä "ei ole nykypäivää".
John Wick Chapter 4 on pätevää mäiskeviihdettä ilman syvällistä sanomaa. Mieleen tulee teinipojille suunnatut Korkeajännitys- sarjakuvat, joskin ne sijoittuvat toiseen maailmansotaan. Elokuvan lähes kolmen tunnin pituus on turhan pitkä, mutta tiettävästi ohjaaja Stahelski suunnitteli Chapter 4:stä nelituntista mammuttia. Leikkaaja kuitenkin armahti katsojaa.
John Wick on oiva aivot narikkaan- elokuva. Se ei edes yritä olla realistinen. Jos pääsee yli kummallisesta sananvaihdosta, Chapter 4 on hyvä valinta videoillalle. Elokuvaharrastaja löytää muutaman viittauksen muihin elokuviin.
3 ½ /5 samuraimiekkaa.
Esa
Paloniemi
18.3.2023
Arvostelu: Everything Everywhere All at Once
FINNKINON SPONSOROIMA ARVOSTELU
Yllä mainittu, vaikeasti muistettavalla nimellä varustettu elokuva on vuoden oudoin elokuvatapaus. Genrerajoja rikkova elokuva kertoo Yhdysvalloissa asuvasta kiinalaisesta perheesta, jonka elämä mullistuu.
Jotain elokuvan tyylistä kertoo se, että vuodesta 2010 lähtien työn alla olleen Everything Everywhere All at Once-elokuvan tekijäpari Daniels eli Daniel Kwan ja Daniel Scheinert tekivät myös omalaatuisen Swiss Army Man-elokuvan (2016).
Siirtolaisperheen äiti Evelyn (Michelle Yoeh) on perheen voimahahmo, joka kamppailee jaksamisensa rajoilla. Pesulayritys on viranomaisten hampaissa, lesbo tytär (Stephanie Hsu) tyttöystävineen pitäisi esitellä vanhalle isälle (James Hong) ja pottumaisia asiakkaita tulisi miellyttää. Itsensä tarpeettomaksi tunteva isä (Ke Huy Quan) yrittää ratkaista riittämättömyyden tunteensa.
Elokuvan juoni on yhteys lukemattomiin vaihtoehtomaailmoihin, joitten kaikkien tulevaisuus on juuri keskinkertaisuudessaan loistavan Evelynin varassa. Vain ja ainoastaan Evelyn voi pelastaa vaihtoehtomaailmat, joissa jokaisessa hänellä on ns. "parempi elämä".
Everything Everywhere All at Once ei ole aivot narikkaan- viihdettä. Jatkuvat hypyt vaihtoehtomaailmojen ja rinnakkaishahmojen välillä vaatii katsojalta keskittymistä. Huimat, suorastaan päättömät käänteet tuovat mieleen Monty Pythonin parhaimmillaan.
Evelynin aviomiestä esittävä Ke Huy Quan on hämmentävästi nuoren Jackie Chanin näköinen, ja kun muisti myllää aikansa, katsoja hoksaa kuvassa olevan Indiana Jones ja Tuomion temppeli (1984) elokuvan pikkupoika.
Elokuvan suuri plussa on 1929 syntynyt ikikianto James Hong, joka on tehnyt yli 650 elokuva- ja televisioroolia 1950-luvulta alkaen. Hongin esittämät eri hahmot ovat pyörineet Suomen televisiokanavilla jo vuosikymmenten ajan.
Everything Everywhere All at Once on outoudessaan vertaansa vailla. Se jää elokuvahistoriaan kummallisuudellaan ja poikkeavalla tyylillään kuten ensimmäinen Matrix (1999) tai Pilvikartasto (2012). Elokuva sopii erikoisuuksien kokeilijoille, mutta ei videoillan viihdepläjäykseksi kaveriporukalle.
OT: Ajatus multiversumista, jossa olisi lukematon määrä eri maailmankaikkeuksia, joissa olisi lukematon määrä eri versioita meistä, ei ole hatusta vedetty vaan olemassa oleva teoria.
4/5 multiversumia
Esa Paloniemi
Kinodrome ry
26.2.2023
Jope ite- koulukiusattu kuningas
FINNKINON SPONSOROIMA ARVOSTELU
Esa Paloniemi/Kinodrome ry
Kansantaiteilija Jope Ruonansuu kuoli 56-vuotiaana vuonna 2020. Jope tuli 1980-luvulta alkaen tunnetuksi sketseillä ja lukuisilla imitaatioillaan, ensin kotikaupungissaan Kemissä ja myöhemmin koko valtakunnassa. Jopen imitoimaksi tuleminen oli julkisuuden henkilöille suuri kunnia, ja jotkut kärsimättömät kyselivätkin Jopelta "Milloin imitoit minua?"
Julkisen huumorimiehen kasvojen taustalla piili koulukiusattu lapsi, joka purki traumojaan alkoholilla, ja kosti kiusaamisen menestymällä, eikä hirvikiväärillä kuten synkimpinä hetkinä mietti.
Jope ite-dokumentin tekijät Mikko Räinä, Marko Talli ja Nikke Baggen antavat äänen Jopelle itselleen, sekä hänet tunteneille ihmisille. Jope Ruonansuuta muistelevat niin perhe kuin julkisuuden henkilöt.
Jope ite kuvaa Ruonansuun linkkinä vanhojen farssien suomalaisviihdyttäjien ja nykyajan välillä. Ruonansuu ja hänen huumorinsa on samaa sarjaa Pekka Puupään ja Eemelin kanssa.
Elokuvassa kuvataan, miten Jope kärsi koko ikänsä ylipainosta, ja hänen haaveensa olla "oikea" taiteilija, mitä sillä sitten tarkoitetaankin. Hän halusi jokaiselle huumorilevylleen myös yhden herkemmän kappaleen, joista Ollaan enkeleitä toisillemme on tunnetuin.
Jope ite-elokuva käy läpi Ruonansuun elämän lapsuudesta kuolemaan vuosilukuja mainitsematta. Mielenkiintoista ajankuvaa ovat muistelot 1980-luvun paikallisradioista ja 1990-luvun lamasta kaljakuppiloineen.
Elokuvan heikkoutena on sen myötäsukainen kuvaus. Jope Ruonansuuta ei tarkastella kriittisesti, vaan hänestä annetaan hymistelevä kuvaus. Henkilökuvasta jää kaikki roso pois. Jopen rankka ryyppääminen ei Suomessa riitä antamaan elokuvaan rosoa.
Myös Jope Ruonansuun huumori on nykykatsannossa usein vähintäänkin vanhentunutta, ja jopa loukkaavaa. Tämä puoli Jopesta jätetään elokuvassa käsittelemättä.
Jope ite on taitavasti tehty kuvaus suomalaisen viihteen kuninkaasta, joka sisimmässään kaipasi tunnustusta huumorimiehenä.
Jope Ruonansuu valittiin vuonna 1993 yleisöäänestyksellä Kemin kuninkaaksi. Tätä elokuvassa ei mainittu, vaikka kunnianimitys epäilemättä on entiselle koulukiusatulle ollut kuin hunajaa.
3/5 kruunua
22.2.2023 Sisu- kultakimpale Suomesta
FINNKINON SPONSOROIMA ARVOSTELU
Jalmari Helander (s,1976) on tehnyt elokuvia harvakseltaan, mutta jälki on ollut näyttävää. Rare Exports (2010) ja Big Game (2014) tekivät Helanderista kansainvälisen tason elokuvantekijän. Uusin toimintaelokuva Sisu (2023) on paras suomalainen actionpätkä tähän mennessä, ja jatkoa epäilemättä tulee.
Elokuvan juoni on lukemattomista westerneistä ja toimintaelokuvista tuttu, eikä häikäise omaperäisyydellään, mutta miksi keksiä pyörää uudelleen?
Katkeroitunut sotaveteraani (Jorma Tommila) kaivaa sisulla kultaa jängällä Lapin sodan tykkien jylistessä taustalla. Kun hakku iskee kultasuoneen, saaliinjaolle ilmestyy joukko natsisotilaita tankkeineen. Perheensä sodassa menettänyt, ja omiensa hylkäämä sissi menettää vaivalla kaivetun aarteensa. Sitä ei suomalainen mies suvaitse, ja aloittaa harvennushakkuut sotilaitten parissa.
Siinä sivussa veteraani pelastaa natsien kaappaamat suomalaisnaiset, joitten rooli elokuvassa jää hieman tyngäksi. Naisjoukosta mieleen jää vain Mimosan Willamon hahmo, joka johtaa naiset kostamaan kokemansa vääryydet.
Oman värinsä elokuvaan tuo Lapin ruska ja luonto, jonka käyttö Sisussa tuo mieleen spagettiwesternit. Luontokuvien käyttö elokuvissa on taitavaa, ja saa lapinkuumeen nousemaan.
Netissä on arvosteltu elokuvassa natsipanssarina toimivaa neuvostoliittolaista T-55- panssarivaunua, mutta "väärä" tankki ei haittaa katselukokemusta. Sisu ei ole sotahistoriallisesti tarkka, eikä siihen pyrikään. Sisu puhdasta toimintaviihdettä, jota ei pidä katsoa liian tarkalla silmällä. Elokuvan rekvisiitta on, tankkia lukuun ottamatta, toimivaa ja ajalle uskollista. Natsiupseerin (Aksel Hennie) risainen nahkatakki, ja sotilaitten kulunut olemus istuvat erämaahan kuin kirves päähän.
Sisu viihdyttää, se ei edes yritä olla realistinen. Puolitoista tuntia rymistelyä pienin suvannoin kuluu huomaamatta. Jotkin käänteet ovat yliampuvia, ja Sisussa runsaasti viittauksia eri elokuviin, joita elokuvaharrastaja napsii kuin mustikoita mättäältä.
Jalmari Helanderin Sisu on kuluvan vuoden hitti, ja se on saanut jo palkintoja ulkomailta. Elokuva on laajassa levityksessä muun muassa Yhdysvalloissa, missä natsintappokekkereillä on pitkät perinteet.
Huomionarvoista Sisussa on myös se, että siinä tapetaan juuri natseja, sanaa saksalainen ei käytetä.
Arvio: 4/5 teräskypärää
Esa Paloniemi, pj
Kinodrome ry
27.11.2022 Viime ajat ovat olleet mainioita. Asiat ovat sujuneet minun edukseni kuin itsestään. Kaksi kirjaa on kypsymässä, suurin piirtein valmiina ja kolmas etenee hyvää vauhtia.
Elokuussa 2022, kuvasin Kinodrome Ry:n yhteistyöllä Muhoksella Los Coyotes Ranch-lännenkylässä kirjani Colt .44 osion Hawaii Kid lyhyeksi lännenelokuvaksi. Sana mämmiwestern on on kynäelmäni, joka tarkoittaa suomalaista länkkäriä. Kaikki tuntevat italialaisen spagettiwesternin, ja lisäksi on Lähi-idän kebebwestern, aasialainen bambuwestern, entisen itäblokin gulassiwestern/ostern. Suomalainen mämmi sopii hyvin kuvaamaan suomalaista lännenelokuvaa. Mämmiwestern toimii myös ruotsiksi ja englanniksi: memmawestern.
Kesällä 2022 kuvattu Mämmiwestern Hawaii Kid leikattiin Kulttuuritalo Valveella marraskuun lopussa ja on nyt yleisön katsottavana YouTube- palvelussa: https://www.youtube.com/watch?v=h9_8NWGjweo&t=58s
28.5.2022 TOP GUN:MAVERICK
Finnkinon sponsoroima arvostelu
1980-luvun kulttielokuvan jatko-osa oli koronan vuoksi vaarassa saada ensi-iltansa, mutta huono idea onneksi torjuttiin. Top Gun: Maverick täytyy nähdä elokuvateatterissa. Vain laajakangas ja elokuvateatterin äänentoisto on kyllin hyvää Maverickin ilmataisteluille ja suihkumoottorien jylinälle.
Top Gun: Maverickissa Tom Cruise palaa nuorekkaana ässä Pete "Maverick" Mitchellin rooliin kouluttamaan Top Gun-koulun parhaita lentäjiä iskuun nimettömäksi jäävään roistovaltioon. Operaatiossa näkyy nykyisen poliittisen tilanteen vaikutus. Vastustaja lentää venäläisillä koneilla ja iskun mallina on selkeästi ollut Israelin ilma-isku Irakin ydinaseohjelmaa vastaan 1981.
Pilottien joukossa on niin miehiä kuin naisia, mutta molemmilla on selvä machohenki ja ylpeys olla parhaista paras laivaston lentäjä. Lentäjien machoilu ei ole enää tätä päivää, mutta se ohitetaan armollisesti.
Ykkösosassa kuolleen Goosen poika on Maverickin oppilaitten joukossa ja kantaa Cruisen hahmolle kaunaa menneistä synneistä. Aina mainio Jennifer Connelly esittää Maverickin yksinhuoltajaäitiä ja Maverickin entistä rakastettua, joka pyörittää lentäjien suosimaa baaria.
Kurkkusyövän kanssa painiva Val Kilmer uusii roolinsa Icemanina, joka on uraputkessa ohittanut ystävänsä. Kilmerin osuus syöpää sairastavana amiraalina on lyhyt, mutta mieleenpainuva.
Ensimmäinen Top Gun oli Yhdysvaltain sotavoimien ylistystä ja Maverick jatkaa samalla linjalla. Kuvat tukialuksen kannella ja 1980-luvun musiikki on lainattu alkuperäisestä elokuvasta ja miksipä ei? Moottoreitaan lämmittävät hävittäjät musiikin säestyksellä ovat vaikuttava näky ja antavat kuvan voittamattomasta sotakoneesta.
Top Gun: Maverick on taidolla tehty viihdepläjäys, joka on kirkkaasti vuoden paras elokuva. Maverickin ei ole tarkoitus herättää syvällistä pohdintaa, vaan saada parituntinen kulumaan kelloa vilkuilematta ja antaa pontta Yhdysvaltain sotilaitten maineelle. Jo huikeat näkymät taivaalta ovat katsomisen arvoisia.
Viihteenä Top Gun: Maverick on viiden ohjuksen arvoinen ja sitä voi suositella myös nuoremmalle sukupolvelle, joka ei ole alkuperäistä nähnyt.
Esa Paloniemi
19.3.2022. Muutama viime päivä on ollut vauhdikas. Torstaina 17.3. olin Helsingin Malminkartanossa suoratoistosarja Pohjolan laki kuvauksissa avustajana. Ohjeina oli ottaa mukaan "kulahtaneet vaatteet." Kuluneet vaatteeni kuitenkin jäivät reppuun. Hahmoni oli elämän syrjäisen laidan maleksija ja puvustajan mukaan normivaatteeni olivat sopivat pultsarin rooliin. Ehkä tarvitsen uusia vaatteita...
Tänään lauantaina Sinimusta Lukupiiri keskusteli Helsingin keskuskirjasto Oodissa radikaalista tieteisromaanistani Neljätoista sanaa. Alustajina toimivat Tuukka Kuru ja Toni Jalonen. Vaikuttivat pitävän teoksestani ja lukeneen sen ajatuksen kanssa.
Youtube: https://www.youtube.com/watch?v=pQuegwH3sdU
4.12.2021. Eilen perjantaina Ilmailu-lehti julkaisi artikkelini vuonna 1927 Suomenlahdella kadonneesta Aero-yhtiön (nyk. Finnair) Junkers F13- matkustajakoneesta. Koneen matkustajina oli Virosta palaamassa olleet Suomen sotilastiedustelun johtomiehet. Tapaus on edelleen selvittämättä ja 1920-luvulla tunnuksella K-SALD lentäneen koneen herätti salaliittoteorioita.
Tänään 10.9. 2021 muuan muuan kaveri, jonka kanssa olimmme talkoolaisina Uuden Valamon luostarissa, lähetti palautetta romaanistani Skeema. Kehui tiskaamon kuvausta kulttuurihistoriaksi ja sanoi löytäneensä tuttuja piirteitä kirjan hahmoista. Ortodoksisten jumalanpalvelusten kuvauksissa oli pientä heittoa, mutta se ei kuulamma häirinnyt lukemista. Skeemassa kuvattu Uuden Petsamon luostari pohjautuu kokemuksiini talkoolaisena Heinävedellä olevassa Uuden Valamon luostarissa. Valamossa tarkkailin luostarielämää ulkopuolisena, tunetamatta ortodoksista uskoa, vaikka pyrinkin asioista kyelemään. Myönteinen palaute lämmitti mieltä ja tästä on hyvä jatkaa
7.9.2021. Otin askelen 21. vuosisadalle ja loin itselleni kirjailijasivun. Täältä löytyy pähkinänkuoressa oleelliset tiedot minusta ja kirjoistani. Päivitän sivulleni tapahtumia elämästäni.